Kansat & kulttuurit

Mordamirin maailmaa asuttavat lukuisat erilaiset kansat, joita kaikkia kutsutaan kuolevaisiksi. Pohjoisessa yleisimpinä ovat ihmisväki, haltiaväki, vuorenväki eli kääpiöt, sekä keijuväki eli Miri Maen luomat. Monet kansat elävät enemmän tai vähemmän lomittain ja saattavat palvoa samoja jumalia, ja useimpiin kulttuureihin voi näin kuulua monenkin väen edustajia.

Lähes kaikki kuolevaiset kuuluvat jo syntyessään jonkin jumalan alaisuuteen, ja useimmilla on syntymässä oman jumalansa antama sielu tai henki, eli näkymätön ja kuolematon osa itseään. Kuollessa sielu siirtyy tuonpuoleiseen eli manalaan, jonka jälkeen sen kohtalo määräytyy sen jumalan sääntöjen mukaan, jolle se kuuluu.
Ihmiset Haltiat Kääpiöt Keijut Muut väet, taikaolennot & hirviöt
Ihmisväki
Ihmiset ovat koko Mordamirin kansoista runsaslukuisimpia, ja laajimmalle levittäytyneitä. Heidän ihon-, hiusten- ja silmienväriensä kirjo vaihtelee paljonkin eri alueiden populaatioiden välillä, ja laajan kaupankäynnin seurauksena he ovat pitkään liikkuneet ja asettuneet asumaan melko vapaasti. Muut kansat jäävät helposti heidän kulttuuriensa jalkoihin, ja ajan myötä sopeutuvat osaksi heidän jatkuvassa muutoksessa olevia valtakuntiaan. Ihmiset myös risteytyvät usein elinalueillaan tavattavien muiden kansojen kanssa, ja he tyypillisesti lisääntyvät muutenkin muuta väkeä nopeammin.

Ihmiset ovat suhteellisen lyhytikäisiä eläen korkeintaan n. satavuotiaiksi, ja heidän monet kielensä ja kulttuurinsa kehittyvät ja muuttuvat jatkuvasti. He ovat myös nopeita omaksumaan uusia jumalia, ja heidän palvomansa jumalat kykenevät yleensä nousemaan hyvinkin voimakkaiksi. Monien jumalien yhtäaikainen palvominen on myös melko yleistä ihmisten parissa, ja heidän jumalansakin tapaavat muodostaa yhteisöjä, jumalhuoneita eli pantheoneja.
Kukaan ei enää tiedä, kuka ihmiset on alunperin luonut, ja ihmisväen omat tarinat syntyperästään voivat vaihdella suurestikin.

Tyypillisiä ihmisväen piirteitä ovat voimakas ruumiinrakenne, pitkät raajat ja pyöreähköt korvat. He ovat kansoista myös kenties kaikkein kestävimpiä, sitkeimpiä ja mukautuvat nopeasti erilaisiin olosuhteisiin.
Moramin keisarikunnan kulttuuripiiri
Pohjoisen Mordamirin suurimmaksi ja voimakkaimmaksi noin kahdeksansadan vuoden ajan kasvanut valtakunta, Moram, jätti jälkeensä mittavan perinnön, joka vaikuttaa alueen asukkaisiin edelleen, vaikka keisarikunnan romahduksesta on jo satakunta vuotta.
Moram oli aluksi itsenäinen suurkaupunki, joka laajeni valtaamalla ensin sotimalla ympäröiviä alueita, ja integroimalla ne sitten osakseen pitämällä maat tiukasti hallinnassaan mittavalla armeijallaan, tuomalla korkeakulttulttuurinsa keksintöjä ja vaurautta kaupankäynnin kautta ja myöntämällä niiden asukkaille kansalaisoikeuksia, samalla kun lähetyssaarnaajat myös aktiivisesti levittivät Moramin valtakielen ja jumaliensa palvonnan kaikkialle opettamalla lukutaitoa vastikkeetta alimmillekin yhteiskuntaluokille.

Valtaosa Moramin kulttuuripiirin asukkaista on ihmisiä, mutta siihen kuuluvat myös kaupunkihaltiat, sekä kaupunkikääpiöiden yhteisöjä ja muitakin vähäisempien kansojen ryhmiä. Moramin vaikutus näkyy edelleen laajasti niin jumalien palvonnassa, kielissä ja kirjoitusmerkeissä, rahayksiköissä, arkkitehtuurissa, taiteissa, erityisesti runoudessa, sodankäynnissä, kuin maanviljelyksen tekniikoissa ja lääketieteen harppauksissakin.
➸ Yhteiskuntajärjestys
Moram oli patriarkaalinen ja arvoiltaan varsin konservatiivinen yhteiskunta, jossa täydet kansalaisoikeudet ja äänioikeus keisarien neuvonantajien valintaan kuuluivat vain vanhimpien ja rikkaimpien sukujen miehille, ja lopullista valtaa piti yksinhallitsijana toimiva keisari. Samat arvot toistuvat edelleen sen vanhoilla alueilla, joskin vähemmän raja-alueilla ja kuuhaltioiden sulkeutuneemmissa yhteisöissä.

Myös orjuus levisi Moramin myötä laajalle, mutta toisaalta syrjäytti myös vanhempia ja tiukempia orjuuskäytäntöjä, sillä Moramin valtapiirissä orjien lapset eivät ole orjia ja orjat pystyvät ostamaan itsensä vapaaksi. Moramissa orjat saattoivat vapauduttuaan saada alemmat kansalaisoikeudet ja isäntänsä sukunimen, jos pysyivät tämän palkollisina seuraavat kaksi vuotta, ja useimmat alueen nykyisistä valtakunnista noudattavat edelleen samaa käytäntöä.
➸ Rappio ja tuho
Ajan myötä keisarikunta kasvoi liian suureksi hallita ja ylläpitää, ja sen keskushallinto mätäni laiskaksi ja korruptoituneeksi, ja heikkojen keisarien vaikutusvalta hiipui. Lopulta hallinnon laita-alueille määräämät lisäverot kasvoivat niin suuriksi, että osa maakunnista kapinoi, ja Moram suistui vuosikymmenien sisällissotaan.

Keisarikunnan lopun sinetiksi hyväksyttiin yleisesti, kun Endverin ja Vertusin itsenäisiksi julistautuneiden kaupunkien kuninkaat liittoutuivat, ja polttivat ja ryöstivät yhdessä Moramin pääkaupungin, murhaten sen silloisen nukkekeisarin ja suurimman osan todellista valtaa pitäneistä neuvonantajista.
➸ Moramin jälkeen
Moramin tuhouduttua sen entisiä maakuntia, osa kaupungeista ja muita hallintoalueitakin on julistautunut erilaisiksi itsenäisiksi kuningaskunniksi ja sotineet enemmän ja vähemmän keskenään alueidensa rajoista ja siitä, kuka saa kutsua itseään Moramin keisariksi ja valtakuntaansa sen todelliseksi perilliseksi.
Jatkuva epävarmuuden aika on taannuttanut teknologian ja korkeakulttuurin kehityksen, ja nykyisin oppineet ja sivistyksen keskus ovat vähitellen siirtyneet sisämaasta rannikon suuriin kaupunkeihin.
Joenvarrenväen perintö
Joenvarrenväki oli pitkin Viherjoen eteläpuolen ylä- ja alajuoksua levittäytynyt ihmisväen kulttuuri, joka kalasti ja viljeli maata Viherjoen rehevillä rannoilla hyvin pian sen äkillisen syntymän jälkeen jo noin tuhat vuotta sitten. He perustivat ja rakensivat alkuperäisen Ethoran, ja kävivät sen kautta aktiivisesti kauppaa laaksonväen kanssa joen toiselle puolelle.

Joenvarrenväki alkoi palvoa silloista joenjumalaa - Miri Maen tytärtä Cestari Beleinaa, josta ajanmyötä tuli Ksesa Belenna - ja saivat siten pääsyn joen yli. Heille muodostuikin tämän ja kaupankäynnin johdosta ihmiskulttuuriksi harvinaisen sopuisa suhde Miri Maeen ja tämän väkeen, joka edelleen takaa Belennaa palvoville Ethoran asukkaille ainoana ihmisväkenä oikeuden kulkea vapaasti Viherjoen yli aina Viherlaaksoon saakka.

Joenvarrenväki puhui alkujaan omaa kieltään, mutta kirjoitti sitä keijukielen merkeillä. Heidän yhteiskuntansa oli hyvin tasa-arvoinen ja avoin muualta tulleita kohtaan, ja esimerkiksi vieraanvaraisuus ja naapureiden auttaminen oli heille äärimmäisen tärkeää. Ajan kuluessa muualta tullut väki sekoittui näin sopuisasti Ethoran alkuperäisiin asukkaisiin, jatkaen heidän tapojaan.

Moramin vallattua Ethoran, myös sen kulttuuri otti tukevan jalansijan ja alkoi vähitellen syrjäyttää joenvarrenväen tapoja. Nykyisessä Ethorassa joenvarrenväen perintö kuitenkin vaikuttaa edelleen sekoittuneena Moramista tulleisiin vaikutuksiin.
Rannikon ihmiset
Rannikon ihmiskulttuuri eroaa sisämaassa vallan saaneesta Moramin kulttuuripiiristä, sillä esimerkiksi heidän valtakielensä on eri, rakennustavat ovat erilaisia, taiteissa toistuu aivan toisenlainen kuvasto, ja tärkeimpänä jumalana palvotaan merenjumala Sennetiä.

Sotimisen sijaan rannikon ihmisväen kaupungit ovat viimeajat keskittyneet käymään aktiivisesti kauppaa keskenään, sekä meren yli muuallekin. Tämä on tuonut alueelle paitsi uudenlaisten kansojen edustajia, vaikutuksia ja jumalia kaukaisistakin vieraista kulttuureista, myös suurta vaurautta ja nostanut rikkaimmat kauppiassuvut syrjäyttämään perinteistä aatelistoa. Moramin tuhon sisämaassa aiheuttaman kaaoksen jäljiltä rannikon rikkaat kaupungit ovatkin parhaillaan myös pohjoisen Mordamirin teknologisen ja korkeakulttuurillisen kehityksen kärkeä.

Rannikon ihmisten kulttuuri on jo alkanut vaikuttaa Ethorassakin, jonne se leviää merelta saapuvien kauppalaivojen mukana.
Haltiaväki
Haltiat ovat pitkäikäisenä ja usein etenkin ihmisväen parissa viehättävänä tunnettua, ulkoisesti hieman ihmisiä muistuttavaa väkeä, jota tavataan nykyisin enemmän tai vähemmän sulautuneena ihmisten kulttuureihin Mordamirin pohjoisosissa. Haltiat lisääntyvät hyvin hitaasti ja heidän kulttuurinsa tapaavat olla huonoja sopeutumaan muutoksiin, ja näin pitkällä aikavälillä he helposti väistyvät lyhytikäisempien kansojen tieltä kuin luonnostaan.

Kaikki haltioiden vanhat jumalat kuolivat edellisessä jumalten suursodassa, mikä katkaisi heidän pitkän historiansa ketjun, ajoi ennen yhtenäiset heimot hajalleen, sekä pakotti heidät löytämään uusia jumalia. Koska haltioiden kulttuurit muuttuvat hyvin hitaasti, kaikki hajautuneet heimot puhuvat edelleen saman kielen eri murteita, jotka ovat keskenään ymmärrettäviä - elleivät ole myös kokonaan omaksuneet paikallista ihmisten valtakieltä.
Eri jumalien palvomisesta ja muista erimielisyyksistään huolimatta kaikki haltiaheimot kokevat etenkin suurten vaikeuksen edessä solidaarisuutta keskenään, ja ovat alttiita auttamaan ensisijaisesi toisiaan ja myös hylkäämään ihmisten yhteisöt, vaikka olisivat olleet niiden jäseniä pitkäänkin.

Haltiaväen tunnistaa yleisesti läpi eliniän hitaasti pidemmiksi kasvavista suippokorvista, melko kevyestä ja hoikasta ruumiinrakenteesta, pitkästä eliniästä sekä erityisen kirkkaista silmienväreistä. Heidän elinikänsä pituus riippuu jonkin verran heidän palvomistaan jumalista, mutta kaikkein vanhimmatkin yhä elossa olevat haltiat ovat syntyneet vasta edellisen jumalten suursodan jälkeen.
Haltioiden heimot
Haltioiden kolme suurinta heimoa ovat tällä hetkellä Viherlaaksoon ihmisten tieltä siirtyneet, luonnonjumalaansa palvovat metsänhaltiat, kuiden jumalien alaiset kuunhaltiat, jotka elävät usein omissa melko suljetuissa yhteisöissään ihmisten keskuudessa, sekä avoimimmin ihmisväen yhteiskuntiin sopeutuneet, etenkin menneen Moramin keisarikunnassa vaikuttaneet kaupunkihaltiat, joista pääosa palvoo Artusius Lupurusta.

Ulkoisesti haltiaheimojen välillä ei ole kovin suuria eroja, ja esimerkiksi ihonvärejä löytyy kaikissa yhteisöissä laidasta laitaan, sillä haltioiden ajautuessa erilleen heimoihin jakautui monenlaisia perheyhteisöjä näiden omien valintojen mukaan. Yhteneväisiä ovat lähinnä näiden nykyisten jumalien suomat piirteet: esim. metsänhaltioilla tapaa olla vaaleat hiukset ja vihreät tai ruskeat silmät, kuunhaltioiden silmät ja joskus hiuksetkin ovat tyypillisesti nämä valinneen kuun väriset, ja kaupunkihaltiat ovat keskimäärin noin päänmitan muita pidempiä.
Jumaliensa kuoltua...
➽ Osa haltioista hylkäsi muut jumalat - olivathan nämä murhanneet heidän omansa - ja pakeni pohjoisen Mordamirin metsiin. He alkoivat palvoa Ranwé Eriliä, Peurajumalaa, joka syntyi metsästä vastaamaan heidän rukouksiinsa, ja heistä tuli metsänhaltioita. Vajaa tuhat vuotta sitten Ranwé Eril johti heidät Viherjoen yli, ja he asettuivat Viherlaaksoon.

➽ Artusius Lupurus, Auringonherra ja pääjumala, tarjosi kaikille haltioille paikan alaisuudessaan, luvaten näille siunauksensa: he ja heidän tulevat sukupolvensa olisivat Auringonherran maageja, ja pystyisivät käyttämään tämän taikuutta ainoastaan rukousten voimalla, sekä uhraten kultaa. Osa haltioista suostui, ja ajan myötä jäi asumaan ihmisten yhteiskuntiin, ja heitä alettiin kutsua kaupunkihaltioiksi.

➽ Myös nuoret kuunjumalat, Artusius Lupuruksen lapset, lähestyivät haltioita, ja esittivät tarjouksensa. He jakaisivat suostuvat haltiat keskenään sekä tekisivät heistä vihittyjään, ja antaisivat heille näin taikuutensa kielen; sallien haltioiden palvella vastedes kuiden akolyytteinä. Näin osasta haltioita tuli kuunhaltioita, ja he eristäytyivät omiin yhteisöihinsä, jääden ihmisten pariin, mutta säilyttäen oman kulttuurinsa.
Vuortenväki
Vuortenväen, tai kääpiöiden, kuten nämä yleensä muiden kansojen parissa tunnetaan, alkukoti sijaitsee syvällä Maailmanrangan vuoristossa, jossa heillä on yhä vuorenkylkiin rakennettuja linnakkeitaan ja laajoja kaivoksiaan, ja josta he ovat ajan myötä levittäytyneet muualle.

Kääpiöt muistuttavat ihmisiä, mutta ovat näihin verraten lyhyitä, mutta yleensä sitäkin rotevampia ja paksuraajaisempia. Heillä on useimmiten erittäin paksut hiukset, ja myös parrankasvu on voimakasta sukupuolesta riippumatta, ja sitä pidetään viehättävänä piirteenä. Heidän elinikänsä on ihmisiin verrattuna noin kolminkertainen, ellei siihen vaikuta jonkin muun jumalan palvominen.

Kääpiöiden valtakulttuuri on jaottunut klaaneihin, jotka ovat ajanmyötä levittäytyneet Maailmanrangan päästä päähän, ja kaukaisimmat jo eriytyneet toisistaan myös kielellisesti: kääpiökielen voi yleisesti jakaa eteläiseen ja pohjoiseen.
Ethoraa lähimmät pohjoisen klaanit ovat patriarkaalisia, mutta matrilineaarisia, ja usein klaanien johtajaksi nousee näin edellisen klaaninherran vanhimman tyttären puoliso. Näiden klaanien sukupuoliroolit tapaavat olla hyvin selkeästi jaottuneet naisten ja miesten töihin, muttei ole tavatonta, että kääpiönaiset ottavat yhteisöissään pysyvästi miehen roolin - ja toisinpäin.
Vuortenväen seppäjumala
Kääpiöt ovat yksi nuorimmista Mordamirin kansoista, ja palvovat tyypillisesti seppäjumala Stroshakia: tulen, takomisen ja maankamaran voimakasta jumalaa, joka paitsi muovasi savesta kääpiöt kansakseen edellisenä aikakautena, myös takoi jumalten suursodassa uudet jumalat voittoon johdattaneet aseet ja ansaitsi näin rankavuoret kokonaan itselleen. Tämän ohella voidaan palvoa tiiviimmin myös klaanien omia myyttisiä sankareita, jotka ovat nousseet klaaniensa suojelusjumaliksi seppäjumalan alaisuuteen, ja jotka ovat ainoita jumalia joiden palvomisen tämä yhtäaikaisesti sallii.

Kääpiöt ovat myös yksi harvoista kansoista, joille heidän jumalansa eivät suo syntymässä kuolematonta sielua: kääpiöt eivät koskaan päädy tuonpuoleiseen vaan esimerkiksi polttavat kuolleensa ja käyttävät näiden tuhkia takomismuoteissa, jotta jokainen pystyy kuoltuaankin pysymään osana katkeamatonta luomisen perinnettä. Sieluttomuuden vuoksi kääpiöt ovat periaatteessa alttiimpia tulemaan demonien riivaamiksi, mutta yleensä he suojautuvat seppäjumalansa taikuudella lumotuilla amuleteilla ja ovat näin muita kansoja paremmassa suojassa.
Vuortenväen taikuus
Tyypillisesti kääpiöt käyttävät seppäjumalan taikuutta tekemällä lumottuja esineitä ja aseita, ja esimerkiksi puhaltamalla, karkaisemalla, kirjomalla, kutomalla tai kaivertamalla liittämään tämän tai esi-isiensä siunauksen niihin.
Kaupunkikääpiöt
Osa kääpiöistä on siirtynyt pois perinteisiltä asuinmailtaan ja sulautunut tasankojen ja rannikon ihmisvoittoisiin kulttuureihin, jolloin heitä nimitetään tyypillisesti kaupunkikääpiöiksi, ja saatetaan hylkiä Maailmanrangan yhteisöissä. Jos kaupunkikääpiöt palvovat asuinkulttuuriensa jumalia, heilläkin on tyypillisesti kuolematon sielu, joka noudattaa sitä hallitsevan jumalan sääntöjä kuoleman jälkeen.
Vuorten ihmiset
Vaikka kääpiöt tapaavat suhtautua muiden lajien edustajiin aluksi epäillen, on heidän pariinsa etenkin Maailmanrangan pohjoisiin osiin ajan kuluessa muuttanut myös jonkin verran ihmisiä ja muutakin väkeä, jotka ovat omaksuneet seppäjumalan palvonnan ja kääpiöiden tavat, sekä osa sukupolvien myötä myös liittynyt kääpiöiden klaaneihin.
Keijuväki
Keijuväeksi kutsutaan yleisesti keijujumala Miri Maen luomaa keijukansaa, sekä muita tämän tekemiä, epämääräisempiä olentoja.
Keijut
Keijut ovat pienikokoista ja ulkoisesti heiveröistä väkeä, jonka vakituisia yhteisöjä löytyy nykyisin ainoastaan Viherlaaksosta ja Ethoran eteläpuolelta. Heillä on vain yksi kulttuuri, ja heidän ainoa jumalansa on ailahteleva Miri Mae, joka on paitsi luonut heidät, myös pitää heitä mustasukkaisesti ominaan.

Keijut ovat tyypillisesti uteliaita ja avoimia muita kansoja kohtaan, mutta turvassa eristyneessä ja Sharaxë Orun lohikäärmeiden vartioimassa laaksossaan, taikuudenkäyttäjinä kasvaneina sekä Miri Maen keppostelun perineenä useimmat ovat kujeilevia ja huolettomia, eivätkä ole koskaan kokeneet suuria vastoinkäymisiä tai puutetta mistään. Heitä pidetäänkin jopa naapuriensa metsänhaltioiden parissa yleisesti naiiveina ja lapsenomaisina.

Keijujen elinikä vaihtelee suuresti, ja riippuu täysin Miri Maen oikuista. Jotkut saattavat elää vuosisatoja, toiset vain vuosikymmeniä, mutta tyypillistä on, etteivät keijut koskaan saavuta minkäänlaista vanhuusikää, vaan heidän kuolemansa tapahtuu aina hyvin odottamattomasti.
Hyönteis- ja kukkaiskeijut
Keijut ovat käytännössä jaottuneet kahteen keskenään vapaasti risteytyvään tyyppiin, joista toiset ovat hyönteiskeijut, joilla on hyönteismäisiä piirteitä (esim. perhossiipiä ja tuntosarvia) ja toiset kukkaiskeijut, joiden ulkomuodossa on piirteitä kasveista ja puista (esim. lehtiä hiuksina). On olemassa myös sienikeijuja, mutta nämä ovat äärimmäisen harvinaisia. Kaikilla keijuilla on yleensä haltioita muistuttavat suipot korvat, ja he ovat ihmisiin verraten heiveröisiä ja lyhyitä.

Keijut risteytyvät harvoin muiden lajien kanssa, mutta toisinaan kuitenkin metsänhaltioiden kanssa. Tyypillisesti keijutyyppien risteytyessä keskenään tai muiden lajin kanssa, jälkeläiset muistuttavat aina piirteiltään enemmän äitiään... ja jos tämä oli keiju, kuuluvat Miri Maelle.
Laaksonväen kieli
Kaikki keijut puhuvat Miri Maen kieltä, keijukieltä, jonka ovat jakaneet myös Sharaxë Orun lohikäärmeiden kanssa, ja jota osataan yleisesti myös Ethoran asukkaiden parissa. Jos Miri Maen muut olennot kykenevät puhumaan, nekin saattavat osata sitä.
Muodonmuutostaikuus
Kaikki keijut kykenevät käyttämään Miri Maen heille suomaa taikuutta vapaasti syntymästä kuolemaansa, ja heidät tunnetaan muiden kansojen parissa etenkin muodonmuutostaikuuden mestareina. He tekevät mieluusti taikaesineitä puusta, joilla pystyy muuttamaan ulkomuotoaan, tai johonkin muuhun taikaan.

Keijut pystyvät itse muuttamaan muotoaan monillakin tavoilla, esim. kutistumaan piskuiksiksi (ja lentämään hyönteissiivillään), tai kasvamaan valtaviksi puiksi; joskus myös muuttumaan eläimiksi ja kiviksi, tai jopa tilapäisesti muiden kansojen edustajiksi. Heidän muuttuva fyysinen olomuotonsa on usein muutenkin muita kansoja mutkikkaampi, esim. voimakkaat tunnetilat saattavat korostaa heidän epäinhimillisiä piirteitään, halusivatpa he sitä tai eivät.
Muut Miri Maen olennot
Viimeisen kolmentuhannen vuoden aikana Miri Mae loi paitsi keijunsa, on myös tehnyt paljon muita epämääräisiä olentoja viihdykkeekseen. Nämä ovat usein keijuja tai pieniä eläimiä muistuttavia, häilyväisiä otuksia, jotka välttävät nähdyksi tulemista taidokkaasti, mutta tuntevat vetoa tarkkailla muiden kansojen puuhia ja kykenevät pieniin taikoihin suojellakseen itseään tai tehdäkseen vähäisiä kepposia.

Muut kansat saattavat kutsua näitä menninkäisiksi, ja keijut yleensä serkuikseen ollen ainoita, joiden läheisyydessä Miri Maen muu väki ei viuhahda suoraan takaisin kivenkoloihinsa, vaan saattaa jopa juoruilla kuiskutellen näiden kanssa, jos osaa puhua. Toisin kuin Viherlaaksoon suljettuja keijuja, menninkäisiä voi kohdata käytännössä kaikkialla, missä vain on jäljellä pienikin palanen lähes koskematonta luontoa.

Useimmat Miri Maen olennot on tehty alkujaan mm. savesta, kivistä ja kasveista, mutta osa on ollut eläimiä... ja osa on metsään eksyneitä muiden väkien edustajia ja näiden varastettuja lapsia.
Muut väet, taikaolennot & hirviöt
Lohikäärmeet
Lohikäärmeet ovat kaikista Mordamirin olennoista vaarallisimpia: usein valtavan kokoisiksi kasvavia älykkäitä huippupetoja, joita on vaikea vahingoittaa edes taikuudella, ja jotka voivat elää jopa tuhansia vuosia. Kaikkia lohikäärmeitä peittävät paksut suomut, jotka suojaavat niitä tehokkaasti; niillä on vahvat raajat ja häntä, sekä terävät hampaat ja kynnet, ja monilla kyky syöstä kidastaan tulta, jäätä, tai happoa.
➸ Lohikäärmeiden synty
Lohikäärmeet loi aikoinaan lohikäärmeiden jumala, jonka alkua tai syntytapaa ei tiedetä; jotkut jumalat uskovat tämän olleen voimakkaaksi kasvanut demoni, toiset kenties syntyneen joistain kuolevaisten uskomuksista. Syystä tai toisesta tämä alkoi pian tulemisensa jälkeen, välittämättä lainkaan jumalten keskinäisistä säännöistä, täyttää maailmaa monenlaisilla lohikäärmeolennoillaan, jotka kuin tyhjästä ilmestyneinä, valtavasti lihaa tarvitsevina petoina kylvivät kauhua ja kaaosta kaikkialle ympärillään.

Silloiset jumalat päätyivät surmaamaan lohikäärmeiden jumalan, sillä tämän pelättiin jatkavan olentojensa luomista, kunnes maailmaan ei mahtuisi enää mitään muuta. Suuri osa tämän sitkeistä olennoista kuitenkin selvisi, ja löysi paikkansa Mordamirin kolkista jumalien ja kuolevaisten harmiksi. Nykyiset jumalat epäilevät, että lohikäärmeiden jumala ei olisi kuollutkaan tai on jälleensyntynyt, sillä lohikäärmeiden voimat eivät vaikuta heikentyneen.
➸ Lohikäärmeiden tyyppejä
  • Ilmalohikäärmeet ➽ lentokykyisiä, yleensä kaksiraajaisia tai raajattomia lohikäärmeitä, joilla voi olla useitakin siipipareja, jotka eivät kasva kovin suuriksi, ja joilla saattaa olla suomujen seassa ja siivissään myös höyheniä

  • tulilohikäärmeet ➽ lentokykyisiä, yleensä neliraajaisia ja kaksisiipisiä lohikäärmeitä, joilla kasvaa sarvia ja jotka pystyvät syöksemään tulta ja kestävät kuumuutta näennäisen loputtomasti, pesivät yleensä aktiivisilla tulivuorilla

  • maalohikäärmeet ➽ lentokyvyttömiä ja siivettömiä, usein kaksi tai neliraajaisia tai kokonaan raajattomia lohikäärmeitä, jotka kaivautuvat mieluusti vuorenkylkiin suuriinkin luolastoihin, useimmat ovat myrkyllisiä ja osa kykenee syöksemään happoa

  • merilohikäärmeet ➽ meren syvyyksissä eläviä, siivettömiä ja usein pitkänomaisia lohikäärmeitä, jotka kasvavat kaikista lohikäärmeistä suurimmiksi

  • jäälohikäärmeet ➽ kaukana pohjoisen jäätiköillä viihtyviä lohikäärmeitä, joilla saattaa kasvaa suomujen ohella turkkia, ja joista osa pystyy syöksemään jäätä (ts. nestettä, joka osuessaan jäätyy)

  • sekaveriset ➽ kaikki lohikäärmeet pystyvät risteytymään keskenään, ja joskus näitä on vaikea luokitella ulkomuotonsa perusteella
Villilohikäärmeet
Lohikäärmeillä ei ole omaa kieltä, eivätkä ne osaa luonnostaan puhua tai ajatella kuten muu tietoinen väki. Tällaiset kielettömät lohikäärmeet ovat käytännössä vain älykkäitä petoeläimiä, joiden kanssa ei voi järkeillä. Muu väki joutuu toisinaan metsästämään näitä, tai vähintään ajamaan pois alueiltaan, sillä lohikäärmeet kykenevät lisääntymään suhteellisen nopeasti, ja aiheuttavat paljon ongelmia hyökkäilemällä sekä tavallisen väen että näiden karjan kimppuun. Villilohikäärmeet viihtyvät ja pesivät yleensä vuorilla, ja kaikista kansoista kääpiöt joutuvat useimmiten konflikteihin näiden kanssa Maailmanrangalla. Vuortenväen klaanit ovatkin takoneet paljon lumottuja aseita nimenomaan lohikäärmeiden tappamiseen.

Ei ole tavatonta, että jotkut lohikäärmeet kykenevät toisinaan jollakin tavalla omaksumaan muilta kansoilta kieltä, jolloin nämä voivat saavuttaa tietoisuuden itsestään ja muuttua "henkilöiksi", vaikka eivät voikaan puhua muotoaan muuttamatta.

Sharaxë Oru
Noin 300 vuotta sitten Gienevuorille, Sharaxë Orun, Sharaxë-tulivuoren, rinteille, lähelle Viherlaaksoa ja Maailmanrankaa, siirtyi pesimään suuri, punasuomuinen tulilohikäärme. Huolestuneena pedon läsnäolosta metsänhaltiat suunnittelivat jo, miten tämän saisi surmattua ennen ongelmien paisumista, mutta keijujen hallitsija otti toisen näkökulman. Tämä kiipesi yksinään tämän luo koko vaivalloisen ja osin kulkukelvottoman matkan, ja tuntemattomalla tavalla ei tullut syödyksi vaan sai opetettua tälle kieltään, ja ehdotti sopimusta: lohikäärme ei söisi tai vainoaisi Viherlaakson asukkaita, ja saisi vastineeksi taikaesineitä itselleen ja jälkeläisilleen, joilla voisi ottaa ihmismäisen hahmon ja tutustua maailmaan muiden kansojen parissa. Lohikäärme suostui, ja näin tästä tuli sukunsa ensimmäinen ihmismäisen hahmon ottanut, nimeltään Kimiaris ('Kimiaris').
➸ Keijujen jumalan lohikäärmeet
Miri Maesta tämä kaikki oli ratkiriemukasta, joten keijujen jumala julisti Sharaxë Orun lohikäärmeiden kuuluvan vastedes itselleen, ja antoi paitsi sielun Kimiarikselle, jakoi tälle myös kyvyn muuttaa muotoaan - ja tämän jälkeläisten kuoriuduttua myös näille. Miri Maen vaikutuksen alaisina osa Sharaxë Orun lohikäärmeistä on alkanut syntyän hyönteissiipisinä ja jää pienemmiksi; osalla taas kasvaa sarvien tilalla oksia. Myös heidän elinikäänsä on alkanut tulla samanlaista sattumanvaraista vaihtelua kuin keijuillakin.
Nykyisin Sharaxë Orun lohikäärmeitä on jo neljättä sukupolvea; kaikki osaavat muuttaa muotoaan, sekä puhua keijujen kieltä. He myös levittävät kieltä kaikille kohtaamilleen villilohikäärmeille, ja yhteisymmärryksen löytyessä adoptoivat nämä osaksi sukuaan, tarjoten näille muodonmuutostaidon keijujen taikaesineillä. Kaikki myös yrittävät suojella keijuja raivoisasti omaan tapaansa.. mikä yhdistettynä valtavien huippupetojen kasvavaan määrään on luonut aivan uudenlaisia ongelmia myös Ethoraan.
Pedonkirotut
Pedonkirous tai pedonkiro on hulluksi tulleen luonnonjumala Launan kuolevaisten ylle toisinaan langettama kirous, joka pakottaa nämä muuttumaan erilaisiksi eläimiksi. Tyypillisesti kirouksen voi saada ylleen, jos vahingossa kohtaa Launan: monet eivät edes tunnista nähneensä tämän eläinhahmossaan, ennen kuin myöhemmin muuttavat varoittamatta muotoaan.
➸ Pedonkirouksen muutokset
Muodonmuutokset ovat kontrolloimattomia ja ennakoimattomia, ja usein etenkin alkuun ne voivat jäädä osittaisiksikin, jolloin muuttujalle muodostuu vain joitakin eläimen piirteitä. Aluksi muutokset myös kestävät vain lyhyitä aikoja, jonka jälkeen kirotut palaavat takaisin alkuperäiseen hahmoonsa. Vähitellen niiden pituus kuitenkin kasvaa, muutosten piirteitä alkaa jäädä pysyviksi, ja ne lähenevät lähenemistään täydellistä eläinhahmoa, kunnes lopulta kirotut eivät kykene enää lainkaan palaamaan entiselleen, heidän ajatuksensa sumenevat ja järki himmenee, ja he joutuvat elämään lopun ikänsä eläiminä.
Yleensä kirouksen eläinmuodot muistuttavat ominaisuuksiltaan jollain tapaa uhrejaan ja ovat pääosin nisäkkäitä, mutta osa muuttuu myös linnuiksi ja matelijoiksikin. Parhaimmillaan he käyttäytyvät eläiminä kuin muutkin kaltaisensa, huonoimmillaan muuttuvat aggressiivisiksi ja väkivaltaisiksi tai muuten jollakin tapaa sekaviksi. Jos pedonkirotut saavat lapsia kirouksensa jälkeen, myös nämä perivät sen vanhemmaltaan, ja jäävät näin sieluttomiksi.
Pedonkirottuja yleensä vainotaan etenkin ihmisten parissa, sillä näitä pidetään joko demoneina, uskotaan kirouksen tarttuvan, tai ajatellaan näiden tuovan Launan vihat muidenkin yhteisönsä jäsenten niskaan. Myös jumalat tyypillisesti kääntävät pedonkirotuille selkänsä, ja jättävät nämä sieluineen Launalle - joka taas ei auta enää ketään, ei anna sieluja, eikä ota niitä vastaan, tuomiten pedonkirotut näin kuollessaan ikuisesti heitteille manalaan. Poikkeuksen muodostavat muita luonnonjumalia palvovat, jotka Launa yleensä jättää rauhaan eikä kiroa.

Ethorassa ja sen liepeillä liikkuu suhteellisen paljon pedonkirottuja, jotka epätoivoisina yrittävät löytää apua kiroukseensa kuultuaan keijujen muodonmuutostaikuudesta. Taitavimmatkaan maagit eivät osaa perua kirousta, mutta joskus keijujen taikuus pystyy pysäyttämään sen etenemisen - jos onnistuu löytämään jostain keijun, jolla on tarpeeksi mielenkiintoa ja ymmärrystä aiheesta. Kaikkein epätoivoisimmat saattavat lopulta jopa yrittää rukoilla apua Miri Maelta... saamatta kuitenkaan koskaan aivan sitä, mitä toivoivat.

Launaväki
Launaväki, launanväki tai launat ovat luonnonjumala Launan alkuperäistä omaa kansaa, jonka tämä loi joskus muinaisuudessa seurakseen ennen hulluksi tulemistaan. Launaväki muistuttaa pedonkirottuja, mutta siinä missä kirotut muuttavat muotoaan, ovat launat syntymästään asti eri asteisen eläinhahmoisia, ja pysyvät sellaisina koko elinikänsä.
➸ Launojen ulkomuoto
Launojen eläinpiirteet kulkevat yleensä suvuttain, ja periytyvät yleensä selvempinä jommaltakummalta vanhemmalta. Kaikkein ihmismäisimmillä saattaa olla todella lieviä piirteitä, esim. eläinten korvat, hampaat tai silmät, kun taas eläimellisimpiä ei voi erottaa ulkoisesti tavallisista eläimistä. Nämä kuitenkin pystyvät yleensä puhumaan, ja ovat järjeltään ja ajattelukyvyltään ihmisenkaltaisia.
Launa on käytännössä hylännyt oman väkensä ja jättänyt nämä oman onnensa nojaan, eivätkä muutkaan jumalat kovin helposti huoli näitä. Launat syntyvät sieluttomina, eivätkä kykene käyttämään jumalansa taikuutta, jättäen heidät altiiksi demonien riivaukselle ja lisäten ennakkoluuloja heitä kohtaan. He hautaavat kuolleensa, jotka vain maatuvat ja muuttuvat osaksi luontoa.

Launaväkeä on vainottu pitkään samoista syistä kuin pedonkirottujakin, ja heidän määränsä on enää hyvin vähäinen. Useimmat piileskelevät pohjoisen Mordamirin syrjäisissä paikoissa ja erämailla omissa pienissä kylissään vältellen muiden kansojen edustajia ja rukoillen jumalaansa vailla toivoa tämän palaamisesta järkiinsä, mutta toisinaan etenkin nuoremmat, aiemmin vainoa kohtaamattomat launat lähtevät seikkailemaan muun väen pariin viisaampiensa varoituksista huolimatta.

Riivatut
Riivatut ovat kuolevaisia, jotka demonit ovat ottaneet valtaansa. Ks. Jumalat ➽ Demonit
Moneemat
Moneemat ovat kuolevaisten muovaamia olentoja, jotka on luotu yksinkertaisimmillaan sulauttamalla kaksi tai useampiakin elollista yhdeksi taikuuden avulla. Tällaisia tekeleitä pidetään yleisesti epäluonnollisina hirviöinä, epäsikiöinä ja jopa jumalanpilkkana, ja useimmissa yhteiskunnissa ne pyritään tappamaan ja tekijöitä rankaisemaan. Esimerkiksi kuunjumala Nér kuitenkin sallii taikuuttaan käytettävän näiden luomiseen, ja tyypillisesti moneemoja tekevätkin lähinnä ihmiskulttuurien Nérille omistautuneet maagit, esim. uteliaisuuttaan, kokeillakseen kykyjensä tai taikuuden rajoja, tai vaikkapa palvelijoikseen. Osa myös uskoo voivansa parannella lopulta omia fyysisiä ominaisuuksiaan, mutta moneemanluonnin haastavuuden vuoksi päätyy tekemään ensin useita "koevedoksia", ennen kuin uskaltaa kokeilla riskialttiita yhdistämisloitsuja itseensä.
➸ Moneematyypit
Tavallisimpia moneemoja ovat älyllisesti rajalliset kimeerat, joissa yhdistyy vähintään kaksi erilaista eläintä. Useammatkin maagit ovat ajan myötä kuitenkin kirjanneet ylös loitsuja ja tietoa moneemojen teosta myös älyllisistä kansoista, yleensä alunperin sulautettuaan orjia eläimiin - tai itseensä. Tällaiset älylliset moneemat pitävät sielunsa, mutta saattavat tulla jumalansa hylkäämiksi. Joskus näiden muutettujen jumala myös kostaa moneemantekijälle.
Kahden älyllisen kansan jäsenen yhdistäminen toisiinsa on pääsääntöisest tabu jopa Nérin maageille, sillä kahden sielun survominen samaan ruumiiseen ei pääty hyvin: joko lopputulos räjähtää, tai pahimmillaan sielut sulautuvat toisiinsa muodostaen kärsimyksestä ja joskus kostostakin syntyvän demonin.
Jotkut taidokkaimmin tehdyt moneemat ovat olleet niin täydellisiä, että ovat säilyttäneet jopa kykynsä lisääntyä; vähintään tässä kohtaa näiden tekijät ovat kuitenkin pysäyttäneet kokeensa pelätessään suututtavansa ainakin jonkun jumaluuden - tai ovat suututtaneet jonkun jumalan, ja kärsineet seurauksista.